2018 antotapahtuma Helsingissä

Malmin hiljainen ja näkymätön 

Kysyin FB:ssä missä antaa tämän vuoden kollaasit. Sain kolme vastausta ja ne kaikki äänestivät Helsinkiä. Berliini jäi kakkoseksi. 

Helsingissä päätin mennä Malmin tunneliin, joka on minulle kuin koti kadulla. Siellä on tehty mielenosoituksia käsityömummojen puolesta, kerätty nimiä erilaisiin adresseihin ja myyty Tiedonantajaa.  Olen 27 vuoden ajan väittänyt, että en myy maalauksiani vaan annan ne ihmisille. Kuitenkin olen aina eri tavoilla myynyt itseni, oman läsnäolon oikeutukseni ja teokseni mm olemalla melkein aina se ensimmäinen, joka ottaa kontaktia. Mitä muuta kuin myyntiä ja markkinointia se on, jos huudan kadun kulmassa, että näitä saa ilmaiseksi. 

Nyt ja tulevaisuudessa haasteena on olla hiljaa. Malmilla pitää tunnelissa kulkijoiden ratkaista kontaktin tekeminen. Jehovan todistajilta voisin oppia paljon kadulla tapahtuvasta läsnäolosta.  Jos ei tiedä oikeuksistaan, kuten siitä, että kollaasit eivät maksa mitään, niin näyttää selvältä, että teokset ovat myynnissä. Kauppamies Malmilla. Kunnon taiteilija, kun yrittää leipänsä eteen. Rasittava tilaa vievä kerjäläinen.  

Malmilla osasin olla hiljaa ja näkymätön. Jopa eräs ystäväni näki teokset ohi kulkiessaan eikä huomannut minua tai tunnistanut teoksista niiden tekijää.   Malmilla kuljetaan tunnelissa junasta ostoskeskukseen, kotiin, kirjastoon tai kulttuurikeskukseen. Oli sunnuntai 30.12.2108 ja kello oli 12.30-14.30. Teokset olivat rivissä tunnelin ikkunalaudoilla. Ne ohitti 23 askeleella.  

Valokuvaamista, väittely ja katseita 

Kahden tunnin aikana tapahtui erilaisia kohtaamisia. Seisoin sen seinän vierellä, joka oli ikkunalautoja ja teoksia vastaan. En kuullut ihmisten kommentteja teoksista. Olin siihen liian kaukana.  

Katselin kauas ulos ikkunoista pitkin kiskoja ja kauppakeskuksen vieressä kulkevaa tietä aina seuraavalle sillalle. Metsästin katseellani kaukana lentäviä lintuja ja miten ne vaelsivat valolampuista toisiin. Tein katseelleni selväksi, että se ei olisi Malmilla ottamassa kaiken aloittavaa keskustelua kollaasien sisällöistä.  

Kului varmaan kokonainen ensimmäinen tunti, ettei tapahtunut paljoakaan. Sitten tuli yksi valokuvan ottamiseen johtanut kohtaaminen. Mies kysyi isompien teosten hintaa ja suostui siihen, että vastineeksi kollaasista hän esiintyi minulle yhdessä valokuvassa.   

Huusin tunnelissa Ei! 

Pian tämän jälkeen tapahtui heti perään toinen keskustelu. Isokokoinen nainen huusi kauempaa. Nainen halusi tietää mitä teokset merkitsevät ja miksi ne olivat tunnelissa. Kerroin, että minulle teoksilla on useita merkityksiä mutta erityisen tärkeäksi koen ajatella, näiden teosten kautta, että emme tarvitse Suomeen yhtään ainoaa hävittäjää vaan on aloitettava aseistariisunnan aika. Nainen huusi, nyt jo lähietäisyydeltä, että “Herranjumala!” Luulin että olimme samaa mieltä ja säestin, että “Elä muuta sano”. Tähän nainen vahvisti, että varmasti joka ikinen hävittäjä tarvitaan!  Keskustelu kuohutti minua. Keskustelumme loppui jyrkkään erimielisyyteen. Taisin huutaa EI!  

Tämän jälkeen huomasin muutamia katsekontakteja. Lasten kanssa liikkeellä oleva äiti komensi, että näihin ei sitten kosketa! Ajattelin, että “Voi kun olisitte koskeneet ja ottaneet omaksi”.